Isyys ja vanhemmuus…

Tulipa tässä vähän taukoa bloggaamiseen kun sain tuossa ensimmäisen lapseni. Poikahan se sieltä tupsahti maailmaan. Alkuhässäköiden ja huolien jälkeen olimme onnellisesti koko perhe ensimmäiset päivät TYKS:in perhehuoneessa. Sitten siirryimme kotiin ja vietin isyyslomaa perheeni kanssa kotona. Vasta tällä viikolla palasin työn ääreen ja vähän nyt tässä on tottumista. Unen puute ja öiset heräämiset ovat vasta alussa. Moni sanoo, että elivät lastensa ensimmäiset vuodet sumussa. Sitä alkaa realisoitumaan, miten tuo oma aika alkaa tosiaankin vähentyä.

Kuitenkin olen toistaiseksi vielä tässä hurmiossa. Tuo uusi elämä on ihana ja ihmeellinen. Minun oma poikani. Raskauden aikana valmistauduimme hyvin tulevaan pienokaiseen. Tein aktiivista harjoitustyötä. Olin laulanut pitkin raskautta lapselle äidin vatsan läpi. Kun sitten lopulta sain lapsen syliini.. .eipä se tuntunut niin ihmeelliseltä. En tarkoita, ettenkö olisi tuntenut tai tuntisi suurta rakkautta lastaani kohtaan. Mutta eipä se ollut myöskään mikään samanlainen ”jalat alta” tai ”perhosia vatsassa” fiilis kun esimerkiksi ihastuminen. Ehkäpä ihan hyvä ettei olekaan, sillä nuo fiilikset usein lähtevät yhtä nopeasti kuin tulevatkin.

Vanhemmuus ja lapsen kasvattaminen ovat todella arkoja aiheita. Mielestäni arempia kuin uskonto ja politiikka. Moni osaa uskontoa, harva tietä politiikasta – mutta joka helvetin pässinpää tietää (tai ainakin luulee tietävänsä) kaiken lapsenkasvatuksesta – ainakin mitä nyt olen somesta ja foorumeilta lukenut. Jokainen pukee sen kauniisti ”meidän perheessä” tai ”minun mielestäni”, mutta eipä kyllä helposti hyväksytä sitten miten muiden perheessä tehdään tai jonkun toisen mielestä. Joku turvautuu teoriaan, toinen kokemukseen. Vierestä ystävien lapsia ja heidän kasvatusta katselleena ymmärrän, ettei oikeata vastausta varmasti olekaan. En aluksi ymmärtänyt mitä tarkoittaa ”jokainen lapsi on yksilöllinen”. Ihan kuin ne olisivat erilaisia – kasvatushan sen muodostaa. Jos lapsi kiukuttelee niin huono kasvatus ja huonot vanhemmat. Nyt ymmärrän, ettei näin olekaan. Toiset lapset ovat energeisempiä ja vaativampia. Kun heidän tarpeisiin ei vastata ja heitä ei huomioida – he ottavat huomion keinolla millä hyvänsä.

Nyt kun minulla on kaksi ja puoli viikkoinen pojanpyörylä ja istun turvallisesti päivisin 8 tuntia toimistossa tietokoneen takana ilman hoitovastuuta voin siis täydellisesti ja rehellisesti myöntää, että tiedän jo kaiken lapsen kasvatuksesta =) Ei, en tiedä… Mutta näitä ajatuksia ehkä kirjoittelen tänne blogiin.. tai olen kirjoittamatta.

Tulipa semmoinenkin hauska ilmiö vastaan ystävältä, joka on töissä lastensuojelussa. Hän käski rajoittaa albumin näkyvyyttä tai ihmismäärää, ketkä näkevät lapseni kuvat. Koitin udella, että onko tässä nyt jokin pedofiili-juttu taustalla vai mistä on kyse. Sain hyvän vastauksen ja linkin artikkeliin, jossa kerrottiin miten vanhempien liiallinen lapsen kuvien laittaminen nettiin kehittää lapselle oman netti-identiteetin. Kun lapsi sitten itse astuu Internetin ihmeelliseen maailmaan, niin hänellä on jo vanhempiensa luoma identiteetti.

Artikkelissa oli aihetta. Ymmärrän hyvin kun lapsi jossain kohtaa – en oikeasti tiedä onko se nyt 10v vai mitä se on 5 vuoden päästä – siirtyy verkkomaailmaan, ettei siellä saa olla liikaa kuvia tai tekstejä hänestä. Jokaisella pitää olla oikeus päättää itse mitä itsestään julkaistaan julkisessa verkossa. Minua kuitenkin vähän huvitti, että siihen nyt on aikaa aika paljon. Minut tuntien… Instagramissa pian 900 postausta jakaneena – jossain kohtaa yli 6000 hauskaa kuvaa Facebookissa jakaneena – jatkuvalla syötöllä matkakuvia ja muita kamarigallerioita postanneena – joku oikeasti löytäisi viiden tai kymmenen vuoden päästä sieltä kuvaviidakosta lapseni kuvia, jotka sitten aiheuttaisivat ahdistusta lapselleni ja terapialaskuja itselleni.

Ymmärrän kyllä artikkelin pointin. Itse olen isäni poika, seuraava Kalle. Aikoinani Pikku-Kalle, toisille yhä. Rikon tämän ihanan Kalle-perinteen ja poikani tulee olemaan Karlex, Albert tai mikä tahansa ihana tai surkea lempinimi. Minä olin isäni identiteetin alla kasvanut. Seuraava Kalle. Murrosiässä se oli hankalaa ja kesti jossain kohtaa useampi vuosi tehdä itselleni oma identiteetti. Nyt kolmekymppisenä ei enää taas haittaa. Mutta en halua tuota lapselleni. Toisaalta lapsenhoito ja lapsen elämä on iso osa omaa elämääni. Lapseni tulee olemaan elämäni keskipiste ja puheideni aihe aina harrastusten ja työn ohella. Missä menee raja mitä saan jakaa lapsestani ja mistä en.

Ymmärrän hyvin, ettei lääkäri saa puhua potilaidensa asioista. Sopimukset ja muuta. Mutta mikä on vanhempien oikeus. Isyydentunnustuksessa sanottiin, ettei vanhemmilla ole oikeuksia vaan pelkästään velvollisuuksia lastaan kohtaan. En todellakaan halua harmaita hiuksia lapselleni enkä identiteettikriisistä mitenkään vaikeampaa. Itse olen some-eläin. Sometan ja lataan nettiin kaikkea elämästäni. Kuten tämän typerän bloginkin. Missä menee raja mitä saan kirjoittaa lapsestani siten, että se liittyy omaan elämääni, kuitenkin paljastamatta liikaa lapseni elämästä.

Ehkäpä tähän pohdintaan on hyvä jättää ja muistaa kuitenkin sosiaalitantan (tosi mukava semmoinen oli kyllä) sanat, ”sinulla on velvollisuus huolehtia lapsesi oikeuksista”. Että se on nyt sitten niinku menoa nyt!

 

Tuore isä kuittaa – seuraavassa blogauksessa ehkä taas jotain mielenkiintoisempa tekniikasta tai lentävistä vehkeistä…