On ensimmäinen kesälomapäivä, herään kello kuusi aamulla. Ajatukset vain juoksevat mieleeni, vaikka koitan kuin kertoa, että a) en herää kuin vasta puolentoista tunnin päästä ja b) nyt on loma. En saa unta ja alan murehtia uuden kotimme merinäköalasta, lähinnä sen edessä olevasta pienestä metsän siivusta. Olen murehtimisen perinyt äidin puolelta. Hänen isänsä oli niin kova murehtimaan, että murehti sitäkin, jos ei ollut murehdittavaa – aina vatsahaavaan asti.
Olen pohtinut monia eri vaihtoehtoja merinäköalan ja ilta-auringon saattamiseksi terassillemme. Vanhempani neuvoivat, että pikkuhiljaa karsii. Olen samaa mieltä. Ei ole järkeä niittää kaikkea. Puut ovat hyvä näkö- ja tuulisuoja. Kuitenkin siinä matkalla on muutama ainakin 30m korkea ja kolme 40m korkeaa koivua. Kävin itse vähän karsimassa äidin moottorisahalla, mutta isoja puita en osaa enkä aio kaataa ilman ammattiapua. Olemme kuitenkin päätyneet siihen, että ammattimetsuri voisi kiivetä puihin ja katsoa vain oksia merinäköalan saattamiseksi. Näin ei tarvitse mitään lupia kysellä sekä tuuli- ja näkösuoja jää.
Edelliseen päätökseen olin jo viimeksi päätynyt. Eilen kävin taas tontilla illalla klo 20 jälkeen. Ihana aurinko paistoi – edessä oleviin puihin. Vain muutama auringonsäde siivittyi puiden välistä. Siinä oli kyllä hyvä näkymä katsoa mikä puu on minkäkin edessä. Mutta kauhukseni tajusin, että ilta-aurinko ja merinäköala ovat eri korkeuksilla. Voi ei.. paljonko metsuri tulee maksamaan. Tätä asiaa pohdin aamulla sängyssä. Miten edes osaan kertoa mitä oksia ja mistä puista pitää katkoa. Jos otan valokuvan ilta-aurinkoa vasten ja merkitsen kuvaan puita – miten tunnistan ne puut sitten kun kävelen metsässä. Entä jos taas pimeään aikaan laserilla osoittaa. Mutta ei kukaan pimeällä kaada puita tai kiipeä merkitsemään oksia. Itse asiassa nyt tuli mieleen paintball ase, sillä voisi räiskiä oikeat kohdat.
Olen tehnyt ketterien projektimenetelmien kanssa töitä vuodesta 2010 alkaen. Niissä ideana on pilkkoa projekti pieniin osakokonaisuuksiin, sitä kutsutaan iteroimiseksi. Yksi syy on välitavoitteet ja toinen se, että kaikkea ei pysty määrittelemään tarkasti projektin alussa. Opetamme mallia asiakkaillemme ja olen ollut puhumassakin aiheesta kahdesti. Perusviesti on: älä yritä määritellä kaikkea niin tarkkaan heti alussa. Kuitenkin itse sorrun samaan puiden karsimisen kanssa. Minun pitää tehdä se iteratiivisesti, ei pyrkiä saamaan kerralla kuntoon tai edes tietämään alusta miltä lopputulos näyttää. Matka ohjaa lopputulosta.
Vieressä on kuva erilaisista projektimalleista. Perinteinen malli soveltuu silloin kun tietää mitä tehdään ja miten se tehdään. Silloin voidaan suunnitella tarkkaan mitä ollaan tekemässä ja tehdä se. Mikäli ei olla aivan varoja mitä halutaan saavuttaa, tällöin käytetään taas MPx ja xPM extreme malleja, jotka soveltuvat esimerkiksi tuotekehittelyyn. Minulla taas on perinteinen ketterän projektin mallia. Tiedän tarkkaan mitä haluan, haluan ilta-auringon ja merinäköalan. En vain ole aivan varma miten se tulisi toteuttaa. Tällöin valitsen nelikentästä ketterän (APM = agile project method) mallin.
Iteratiivisen mallin lisäksi on adaptiivinen. Tämä tarkoittaa sitä, että projektin eri syklit jokainen ohjaa seuraavaa ja muokkaavat – ei niinkään lopputulosta – vaan miten lopputulokseen päästään. Tämä tapahtuu siksi, että jokainen sykli ja välitavoitteen saavuttaminen kasvattaa ymmärrystä projektista ja käytettävästä menetelmästä. Tämän on aivan juuri mitä minä kaipaan. Miksen tajunnut heti käyttää tätä menetelmää omaan ongelmaani. Mutta miten rahoitus? Metsuri ei tule edullisesti puoli vuotta pariksi tunniksi kerrallaan karsimaan aina paria pikku oksaa.
Onko minulla jotain muuta ongelmaa minkä haluaisin ratkaista samalla? Mitä taitoja minulla on? Olen nuorena leikkinyt paljon metsässä. En enää koe viettäväni aikaa tarpeeksi metsässä. Olen todella taitava kiipeämään puuhun. Olen myös kova stressaamaan. Mitä jos en ota paineita ja päätän, että hoidan yhden puun päivässä. Reunaehdoiksi voisi laittaa, että pitää olla yli 10 astetta ja ei saa sataa tai olla liian pimeää. Tekemällä pikkuhiljaa puu kerrallaan ja valitsemalla aina näkyvissä olevat oksat saan karsittua pikkuhiljaa aivan oikeanlaisen aukon. Juuri täydellisen meille. Kiirettä ei ole, loppuelämä aikaa.
Joku olisi voinut sanoa, että maalaisjärjellähän voisi päätyä samaan. Se on totta, mutta maalaisjärkeä ei aina voi valjastaa nopeasti. Usein omissa ongelmissa sitä ei näe metsää puilta ja pyrkii keksimään ratkaisua ongelmaan, joka korjaisi ongelman heti. Tämänlainen malli ei ole edes ihmisluonteen mukainen. Ei kukaan meistä ole seppä syntyessään tai muutu sormia napsauttamalla. Kehittyminen ja kasvaminen tapahtuvat askel kerrallaan. Jokainen askel ohjaa seuraavaa ja muokkaa reittiä päämäärään.
Näin minä tulin tulokseen, että minä alan käyttää adaptiivista puunkarsintamallia =) Eikun Googlettamaan metsurin turvavaljaita. En yleensä niitä tarvitse, mutta jos nyt aion moottorisahan kanssa puuhun, niin ehkä turvallisuus on myös hyvä hoitaa.
Hyvää kesää kaikille!