Rakkaan Ninjan (vihreä Kawasakin kyykkypyörä) myyminen oli vaikeaa. Ensinnäkään en olisi halunnut oikeastaan luopua siitä ja toiseksi hintaa piti tiputtaa koko ajan kovin paljon ja suurin osa ostajista oli oikeasti aivan kusipäitä. Hankin itselleni hyvän, kestävän ja hienon polkupyörän. Maastopyörän nimittäin, koska vaatimuksena oli, että sillä pitää voida mennä portaita alas ja loivia portaita ylös. Vähän vielä mietityttää, että olisiko pitänyt kuitenkin ostaa huomaamaton kaupunkipyörä, jonka voi jättää melkein mihin vain, sen sijaan, että ostin kalliin maastopyörän mitä ei uskalla yöksi jättää baarin eteen.
”Mistä näitä v**** idiootteja oikein löytyy?” Ymmärrän toki, että joku haluaa tingata tekstareissa. Se on ihan ok. Soitellaan ja tinkaillaan. Mutta sitten kun alkaa kuulua tekstiä ”et sä sitä kuitenkaan saa myytyä sillä hintaa, en mä mitään käsirahaa maksa”. Kun sitten usean viikon yhteyden pidon jälkeen taas kysyn, joko tulet hakemaan – tässä kohtaa tosiaan tinkasin hänelle 700€ reiluna. Niin vastaus on ”mä haen sen sit kun siltä tuntuu”. Just joo. Oikeasti? Yksi ostaja oli Raisiosta tulossa hakemaan, mutta yllättäen tuli rannemurtuma, joka siirsi ajokautta. Sitten oli tämä mestari etnisen taustan omaava Hämeenlinnalainen, joka ei ymmärtänyt mitä tarkoittaa ”tämän alle en myy”. Sitä käytiin 62 tekstiviestiä, missä sain oppia hänen epäloogisuuden, peräkärry, mummon tarinan ja sen, että moottoripyörän koeajo, osti, siirtäminen peräkärryyn ja sitominen sekä ajaminen Turusta Hämeenlinnaan menee tunnissa. Vastasin ei kiitos. Seuraavana päivänä asiallinen autoalan ihminen soittaa Helsingistä. Tulee ystävänsä kanssa katsomaan pyörää, koeajaa. Tinkaa ja sitten ymmärrän, että pyörä meneekin sille toiselle kaverille ja hän oli vain apuna. Toinen kaveri sattuu olemaan Hämeenlinnasta ja erehdyttävästi sukunimi on sama kuin tällä edellisen päivän mestarilla. No, kaikki meni hyvin ja käteiset on edessä, niin ajattelin että menkööt. En olisi sille idiootille halunnut myydä noin hyvää pyörää niin halvalla – mutta osasi edes lähettää hyväkäytöksisen veljen tai sukulaisen ja asiantuntijan paikalle, niin eipä tässä mitään. Kysyin kyllä tunteeko tuota ihmistä – ei muka tuntenut. Kuitenkin loppuhinnan vääntämisen jälkeen hän meni autoon vartiksi puhumaan puhelimessa. Luuliko hän tosiaan, etten tajuaisi mistä on kyse?
Noh, mikä ei tapa vahvistaa. Välillä vain sitä ihmettelee, että miksi ihmiset vääntävät mitä ihmeellisimpiä tekosyitä tai ennen kaikkea eivät ymmärrä selvää puhetta. Jos myyn jotain ja sanon, että sunnuntaina klo 14 eteenpäin voi tulla katsomaan ja koeajamaan. Alle N.NN hinnan en myy. Niin sitten aletaan kertoa bensarahoista ja kaverin syöttämisestä – varsinkin kun ollaan tulossa aamulla klo 11.
Mutta sitten fillari. Ihana Kona Kula ja 29” vanteet.. olikohan ne 29, taisi olla. Hemmetin isot ovat. Kiva pyörä. Jemmailen sitä varastossa eri tekosyiden varjossa. Nyt olen saanut sitä ulkoilutettua useampaan kertaan. Sen kanssa ajaminen on kivaa. Tänäänkin vein auton huoltoon ja fillari perseeseen – tsygällä boxille ja sitten kotiin. Vettä satoi – ei haitannut.
Sitä yksinkertaisesti pitää vain alkaa tekemään jotain ja sitten kynnys asian tekemiseen madaltuu. Kerta kerralta se madaltuu ja asia tuntuu yhä enemmän omalta. Maastoajoa olen kokeillut muutaman kerran. Se ei kolahtanut. Mutta ehkä mun pitää ensin kolauttaa pääni polkemiseen. Ehkä ei ole järkevää mennä heti hankalimpaan maastoon vaan pitää ajaa aivoihin malli polkupyörällä ajamisestä. Nyt olen fillaristi – ehkä pian olen fillarinisti, joka haluaa mennä polkupyörällä kaikkialle – jopa talvella. Kyllä näitä mestareita on ja ne ovat itseasiassa todella mukavia ihmisiä. Sekä Affectolla että Andersilla osa kollegoista oli näitä. Talvella laitetaan sitten nastat ihan vain välineurheilun vuoksi.
Olen koko elämäni ollut moottoriajoneuvojen ystävä niin maalla kuin vedellä. Kaasun painaminen ja vauhdin hurma on ihanaa. Tänään polkiessani sateella huoltamolta boxille tuli hyvä olo. Halusin kirjoittaa tästä hyvästä olosta. Olkoon lenkkeilijän euforia tai tieto hyötyliikunnan harrastamisesta, niin aloin ymmärtämään, että tämä voisi olla mun juttu. Aluksi vähän eksyin valittamaan niistä helvetin idiooteista, mutta niitä tulee aina olemaan. Ei pidä ottaa kierroksia niistä. Pitää pistää kierroksia polkimiin.
Ongelmana on tietenkin hikoilu. 5 min polkemista ja Kalle onkin Niagara. Puoli litraa nestettä puskee heti ulos ympäri kehoa. Tosi kivaa – olikin, koska minulla oli CrossFit vaatteet päällä. Lällällää, eipä haitannut ja nauttisin. Mutta mitä sitten kun pitää mennä töihin. Selvää tietenkin on, etten Helsinkiin polje – enkä myöskään suoraan asiakaspalaveriin. Mutta töihin meneminen.. ensin aamulla suihku ja aamupala. Sitten töihin ja vaatteiden vaihto. Sitäkö se tulee olemaan? Tottuuko keho polkemiseen ja hikoilu vähenee. Totunko minä siihen? Kuljetanko erillisiä vaatteita? Alanko käymään töissä suihkussa aamulla?
En tiedä eikä se haittaa. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän kontrollifriikki. Kaikki pitää tietää etukäteen ja suunnitella. Nyt viime aikoina lapsen tulo, työttömyys ja moni muu asia on opettanut minulle rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä. Kuin universumi olisi johdatellut minua tuohon tulevaan lapseen ja tuleviin haasteisiin elämässä. Pienillä ja asteittaisilla haasteilla. Eikä itseasiassa ole kuin vaan juurikin uskon näin elämänä toimivan. Kun maailma antaa haasteen, siihen kannattaa tarttua. Koska seuraavalla kerralla haaste on aina hankalampi. Jos edelliseen ei ole tarttunut, niin seuraava haaste on täyttä helvettiä (toistaalta ainoa helvetti on se, ettei tiedä ettei helvettiä ole olemassa). Kun taas tarttuu haasteisiin niistä tulee arkipäivää.
Kuten pyöräily voi haasteiden voittaminen ja ongelmien selvittäminen olla kevyttä ja mukavaa. Se riippuu aivan siitä mitä tekee ja millä asenteella sen tekee. Jos jokin inhottavaa, mutta sitä on pakko tehdä. Ei sitä aina kannata tehdä hampaat irvessä. En minä siivoamisesta nauti – lopputuloksesta kylläkin. Mutta ei minun tarvitse aina ottaa lämpöä kun sen teen. Sen voi tehdä nopeasti ja tehokkaasti hyvän musiikin saattelemana. Siihenkin tottuu.
Mutta joo.. ei tässä päätä eikä häntää kauheasti ollut. Myön prätkän ja ostin fillarin. Musta tulee tylsä aikuinen tyyppi. Mutta onneksi on takataskussa vielä kourallinen kujeita. Aamupäivällä olin kuvaamassa kamarimme Intohimona Itämeri-projektin kolmealla Kaarinan rannalla ja yhdellä Paraisten rannalla. Neljännelle Kaarinan rannalle en päässyt syystä – Littoinen on järvi =)
Näihin sanoihin näihin tunnelmiin, ehkä olen pikkuhiljaa fillaristi.