Perheeseeni syntyi neljäs jäsen muutama päivä sitten. Lapsen syntymä herätti taas tunteita ja toisen kohdalla näitä tunteita oli jo paljon helpompi tunnistaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla ei oikein tiennyt mitä odottaa ja kun esikoinen täyttää pian neljä, niin ymmärrän mitä seuraavan kanssa on edessä – ainakin teoriatasolla.
Oman elinkaareni vaiheissa olen kuulunut perheeseen lapsena. Perhe on tuonut tukea ja turvaa, mutta varhaisaikuisuudessa ja aikuisuuden aikana sidos on harventunut ja on ollut aika ottaa omat siivet alle. Kaksikymppisenä ystäväpiiri muodostui perheeksi, sillä arvot ja muut asiat erottivat omista vanhemmista. Monille ystäväpiiri on perhe, joka sallii ja jonka kanssa elää ja viettää aikaa.
Kun omia lapsia tulee, niin väkisinkin ystävien kanssa vietetty aika vähenee. Kun omat ystäväni saivat lapsia, niin minä näin vain miten he eivät enää viettäneet aikaa kanssani. Tiemme erosivat ja yhdessä vietetty aika väheni. Intressit ja arvot muuttuivat. Lapsettomilla viikonloppujen nukkumaanmeno aika oli sama, kuin lapsellisten heräämisaika. Yhteiselo tai yhteiset lomat eivät vain olleet enää toimivia.
Nyt ymmärrän taas mistä perheessä on kyse. Perheenjäseneni ovat minun parhaita kavereitani. He ymmärtävät minua ja meillä on yhteisiä harrastuksia. Perhe ei todellakaan ole rasite vaan voimavara. Toisille ystäville tai tuttaville pitää perustella omia harrastuksia tai houkutella mukaan niihin. Minun perheeni kulkee mukana niin CrossFit-, nuorkauppakamari- kuin vesijettitapahtumissa ja tukevat ja nauttivat seurastani ja minä heidän.